Naisen katseen voima
Kun katsot itseäsi peilistä, mitä näet? Katsotko itseäsi tutkivasti, arvostellen vai lempeästi rakastaen? Kenen katseella tarkkailet olemustasi ja mitä haluat peilikuvassasi nähdä tai miltä haluat sen tuntuvan sisimmässäsi?
Paljon kysymyksiä, joihin vastaukset löytyvät pysähtymällä; olemalla itselleen armollinen ja kunnioittamalla omaa kehoaan, mieltään ja sieluaan. Kun olin nuori nainen 1990-luvulla, elimme totaalisesti erilaista aikakautta verrattuna nykyiseen feministiseen voimaantumiseen.
Mutta tänäänkin vastakkainasettelu ja alentuva suhtautuminen muihin (siis tarkoittaa kaikkiin erilaisiin kuin oman kuplan sisällä oleviin) on lisääntynyt räjähdysmäisesti. Perustetaan työryhmiä ja tehdään väitöskirjoja, jotta voidaan kertoa miksi esimerkiksi naisiin kohdistuva väkivalta kaikissa muodoissaan on lisääntynyt ja toisaalta miksi osa naisista haikailee niin sanottujen perinteisten perhearvojen perään, jossa mies on ehdoton perheenpää ja määrää kaapin paikan, naisen tehtävä on olla sievä, hiljaa ja palvella miestä saaden vastineeksi ylläpidon ja kodin.
Katse määrittelee ulkoisen ja sisäisen.
Ulkoisella tarkoitan fyysistä olemusta, yhteiskuntaa ja siihen kuulumista tai kuulumattomuutta ihan pienistä yhteisöistä lähtien. Sisäisellä tarkoitan omaa minäkäsitystä, itsetuntoa ja omaa persoonaa. Ajattelen, että nämä kaksi katsetta kietoutuvat toisiinsa kasvettaessa nuoruudesta aikuisuuteen ja vastaavasti erkaantuvat vanhetessa.
Ainakin omalla kohdallani on käynyt näin.
Selitän hieman: Nuorena ja epävarmana antaa hyvin helposti ulkoisen maailman ja muiden ihmisten määrittää omaa olemassaoloa, merkitystä ja jopa ulkomuotoa riippuen siitä mitä haluaa tai pyrkii tavoittelemaan ja etenkin jos omista tavoitteista ei ole aavistustakaan. Usein nuorena nauttii muiden ihailusta ja arvostuksesta, jolla pönkittää omaa epävarmuuttaan. Harvoin tulee kyseenalaistettua ihailijan perimmäisiä tarkoituksia liittyivät tilanteet sitten työelämään, opintoihin tai arkeen, sillä jokainen kehu ja kannustus saa sinut toimimaan oikeastaan juuri sen antajan toivomusten mukaan, koska sillä tavalla tuntee itsensä hyväksytyksi.
Aikuistuttaessa ja valitettavasti pettymysten karaistessa oppi erottamaan paremmin aidon ja epäaidon toisistaan. Ennen kaikkea alkaa tulla omaksi itsekseen ja alkaa katsoa itseään enemmän omista lähtökohdistaan. Tiedän, yleistykset ovat vaarallisia ja nyt pohdin paljon myös omalta osaltani elämää, jonka todennäköisesti voi kuitenkin yleistää; sallittakoon hieman ironiaa tässä individualismin ajassa. Ja kun alkaa lähestyä keski-ikää ja vanhuutta, katse kääntyy konkreettisesti maailmasta sisäänpäin omaan itseen, omaan henkisyyteen ja olemassaoloon. Enkä tarkoita nyt narsistisella tavalla omaan napaan tuijottelua.
Tätä katsetta tavoittelen nyt teoksissani.
Olen maalannut monta öljyvärimaalausta puulle, mutta monessa teoksessa on aina jokin osa mielestäni ollut ristiriidassa sen kanssa mitä haluan sanoa. En ole etsimässä kauneutta tai rumuutta, vaan etsin elämän totuutta. Sitä katsetta kun katson itseäni vanheneva naisena peilistä suoraan silmiin ja ajattelen, että kaikki mitä olen elämässäni kokenut on ollut omalla tavallaan arvokasta, kaikesta olen oppinut jotain ja kaikella on jotain kerrottavaa, mikä kuvastuu omassa katseessani.
Katson itseäni lempeästi ja arvostavasti. Tee sinä samoin!
Ihanaa kesän alkua, voi hyvin,
Hanna ❤️