Symbolistinen taidemuotokuva kertoo tarinan

Muotokuvamaalauksella on historiassa pitkät perinteet. Omassa ajassamme muotokuvien esittely on muuttunut miltei liukuhihnatyöksi modernin teknologian ja esimerkiksi sosiaaliseen mediaan postattavien otosten myötä niin katsojalle kuin kuvaajalle. Mietin hieman provosoivasti, ääneenkin, että ehkä tärkeintä on halutessaan pysähtyä itselle mieluisten kuvien äärelle ja koittaa ymmärtää sitä viitekehystä, mitä kullakin kuvalla yritetään tuoda esille. - Siksi tämänpäiväisen blogini aiheena on symbolistinen taidemuotokuva, joka on tehty maalaamalla. 

Kun maalaan ihmisiä tai ihmiskasvoja, haluan löytää parhaani mukaan aitoja tunteita ja kosketuspintaa. Kun aloitan teoksen työstämisen, annan siveltimen leikkiä kankaalla ja etsiä omia kiinnekohtiaan, valoja ja varjoja, tasapainoa ja sommittelua. Maalatessani taidemuotokuvaa sen yhdennäköisyys mallin kanssa ei ole minulle ratkaisevin tavoite, sillä haluaisin mieluummin kertoa elämäntarinan. Symbolismi ja intuitiivinen työtapa ovat minulle elinehto, koska silloin maalaan jotain täysin jäljittelemätöntä. Edellisessä postauksessani käsittelin juurikin rehellisyyttä taiteessani. Kun kuuntelen vain sisäistä puhettani, tai hiljaisuuttani, niin silloin maalaan kaikkein aidoimmin, mutta myös paljastan itsestäni kaikkein eniten. Siinä se, Rehellisyys. ... Vähitellen hahmo alkaa kuoriutua paradoksaalisesti kankaalle, mitä enemmän saan maalattua siihen maalikerroksia.

Millaisen ensivaikutelman sait taustan muotokuvasta? 

Tytön sisäänpäinkääntynyt ja pohdiskeleva katse; maailma on pysähtynyt tai sen kohina on ainakin hiljentynyt. Keho on auki katsojan suuntaan vaikka katseet eivät kohtaa. Karhun jalat ovat valmiit nostamaan tytön pystyyn tarvittaessa nopeasti, pitkät kynnet viestivät rohkeudesta puolustaa omaa reviiriä. Sylissä pitsihansikkaaseen verhottu käsi kannattelee pääkalloa, toinen, vanhenevan naisen jäntevä käsi on ojentautunut pitämään kiinni keihäästä. Elämä ja Kuolema. Vaikuttaa siltä, että tyttö on keskellä jotain hyvin merkityksellistä, olemassaolon ytimessä. Hän istuu valtaistuimella käärittynä painavaan, lämpimään karhunviittaan.  Hänellä on rintakehän päällä suojanaan pieni panssari, kuin litistynyt mehiläispesä, tai savikiekko. Päässään tytöllä on kukkaseppele, joka vaikuttaa hauraalta ja ajan patinoimalta. Tyttö on kulkenut pitkän matkan, monta kuunkiertoa, monta auringonkiertoa. Hänen kasvoillaan on sotamaalaus, vaikka hän ei näytä pelottavalta, pikemminkin omiin ajatuksiinsa vaipuneelta. Teoksen sävyt ovat lämpimiä ja valo hehkuu auringon kultaamana. Tämä on se hetki, kun mikään entinen ei ole enää paikoillaan ja tyttö on kokenut voimaantumisen, havahtumisen. Tässä ja Nyt. Tyttö nousee istuimelta, suoristaa viittansa ja kääntää katseensa suoraan katsojaa kohti. 

Levollista viikonloppua ja antoisia hetkiä oman itsereflektiosi kanssa,

Hanna Maarit  😊🕊️